''Here I am, once again..

..I'm torn into pieces. Can't deny it, can't pretend''

´

Pari päivää sitten mulla ja poikaystävällä tuli se kolme kuukautta täyteen. Ihmettelen, miten kukaan on näinkin kauan (:D) jaksanu mun oikullisuutta ja äkkipikaisuutta. Mut hienoo, et sellasiiki on.

On vaa hankalaa, ku esmerkiks: Oltiin meillä, veli oli tehny pizzaa. Kullalla oli nälkä, ja kysyin että haluaako se syödä. No se vastas et ''jos säkin syöt''. Selittää nyt siinä, et mä kun en vaan jotenki kykene syömään muitten kanssa. Miksei ne vaan voi ymmärtää?

Eihän siinä yksin syömisessä oo mitään ongelmaa, helpostihan mä ahmin ihan järjettömät määrät. Yksin.

Mut en ikinä, ikinä muitten kanssa. En voi syödä yhteisissä ruokailuhetkissä, en juhlissa, en missää sellasissa. Enkä oikestaan tiedä ees tarkalleen miks.

No ei siitä sen enempää kuitenkaan.

Mun anorektikkokaveri joutuu luultavasti tiistaina sairaalaan. Mun täydellinen thinspo.

Se on _upea_. Ne luut, se keveys, kaikki se mitä mäkin haluan olla. Harmi että se lähtee, mut toisaalta, se on oikeesti sairas ja tarttee hoitoo. Se oli ennen kauniimpi. Ei kropalta, mutta sillon ennen se viel hymyili. Se oli ilonen. Sitä se ei oo ollu enää pitkään aikaan, enkä oikeestaan muista millon viimeks se olis hymyilly. Ois ihana saada se sama tyttö takas.

Voisin kertoo sitte kans, et mites mulla on oikeen menny.

No, ihan kivasti. Kunto-ohjelma pitää, ruokavalioki suuremmin ilman ihmeellisempiä repsahduksia. Paremminki olis voinu mennä, mut tiiän, et liiallinen kontrolli on mulle huonoks. Sillon ku laihdutan aktiivisimmillani, nii ykski repsahdus, ja se on kaikki taas valunu turhaa. Siksipä mun on otettava toisenlaine lähestymistapa.

Mä meen sitte hitaasti, mutta ehdottoman varmasti. Toivotaan et tää toimii!

Eipä oikestaan mulla muuta, mites teillä menee? kertokaahan..